Täytin kesällä 61v, joten en ole vielä ihan eläkeiässä, mutta vuoden päästä tilanne voi olla toinen, jos kaikki menee niinkuin olen suunnitellut. Sanoin toukokuussa itseni irti vakituisesta työpaikastani, koska en vaan enää jaksanut enkä halunnut olla työpaikassa, jossa meikäläisen ikäinen työntekijä on ns. varma nakki, jonka hyvinvoinnista tai mielipiteistä ei tarvitse välittää, koska se ei kuitenkaan enää löydä mistään uutta työpaikkaa ikänsä takia. Olin alkanut "oireilla" ja havaita itsessäni työuupumuksen merkkejä jo parin vuoden ajan, minkä vuoksi hakeuduin työterveyshoitajalle, joka ohjasi minut myös työpsykologin puheille. Suurin apu näistä oli siinä, että vihdoin oli joku, joka kuunteli ja otti tosissaan väsymykseni ja ahdistukseni. Hetken helpotus ehkä tästä tuli, mutta eihän se ongelma mihinkään poistunut, koska sama meno jatkui työpaikalla. Organisaation ainoana työntekijänä ei myöskään ollut sitä työyhteisöä, jossa olisi voinut asioita purkaa ja käsitellä ja niinpä lopulta kuluvan vuoden keväällä olin taas siinä kunnossa, että hakeuduin työterveyshoitajan juttusille uudestaan sillä seurauksella, että sillä käynnillä tuli sitten täydellinen romahdus ja kaikki purkautui voimalla.  Siltä istumalta työterveyslääkäri määräsi sairauslomalle, jota sitten jatkui 1,5 kk ja jonka aikana minulle kirkastui, etten enää voi palata takaisin. En enää suostunut laittamaan itseäni alttiiksi ja vaarantamaan terveyttäni tilanteessa, jossa koin, ettei mitään ollut tehtävissä. 

Ensimmäinen kuukausi meni, en tiedä mihin, koska se on melko lailla sumun peitossa.  Yritin varmaan ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja mitä olin tehnyt ja miten tästä eteenpäin.  Kela maksoi sairauspäivärahaa, jolla tulin toimeen jotenkuten, mutta sitten tajusin, etten voi enää asua vanhassa kodissani, koska ei ole varaa. Asuin pienessä sähkölämmitteisessä omakotitalossa vuokralla ja tulojen tippuminen pakotti etsimään edullisempaa asumista.  Luojan kiitos muistin sitten, että äidilläni on pitkään tyhjillään ollut pieni kaksio Helsingin Kontulassa ja onnekseni se oli edelleen vapaana, joten sovimme, että muutan sinne ja maksan äidilleni ainostaan sen verran vuokraa, että se riittää yhtiövastikkeeseen. Asunnon löytyminen oli iso helpotus, mutta yhtälön ratkaiseminen ei ollut ihan helppoa. Minulla kun oli vuosi sitten uudemmaksi vaihdettu auto (jonka piti olla minulla kunnes jään eläkkeelle, jolloin se myös olisi ainakin suurimmaksi osaksi maksettu), mutta josta nyt piti päästä eroon, koska ei enää ollut varaa pitää autoa. Lopulta sain sen myytyä autoliikkeelle, mutta jouduin ottamaan 2000 euron joustoluoton, jolla maksoin autoliikkeen tarjoaman kauppahinnan ja lopun osamaksusopimuksen erotuksen, jotta myynti olisi edes mahdollista, sillä eihän minulla ollut oikeutta myydä autoa, jota en omista.

Kuten kaikki tietävät, muuttaminenkaan ei ole ihan ilmaista ja vaikka kuinka kilpailutin muuttofirmoja, niin silti jouduin pulittamaan monta satasta, jotta pääsin Helsinkiin tavaroineni ja siinä sitten tyhjeni kaikki tilit ja vararahastot. Niinpä sitten vietin 61v-synttäreitä muuttolaatikoita purkaessa väsyneenä, mutta onnellisena Helsingissä. Mutta tässä kaiken keskellä sain sitten ilmoituksen, että minulle tulee 3 kk:n karenssi ennenkuin alan saada työttömyyspäivärahaa, koska olin itse irtisanoutunut työstäni, jotenka siinä tuli sitten äkkiä uusi tenkkapoo – millä ihmeellä nyt sitten pystyn elämään. Taas oli onni matkassa, sillä olin jo keväällä anonut varhennettua vanhuuseläkettä, jota minulle alettiin maksaa 1.7. lähtien vähän yli 500 e/kk. Sen piti olla normaalin palkan lisäksi tuleva pieni plussa, josta voisin loppujen työvuosien aikana kerätä pienen pesämunan eläkkeelle jäämistä ajatellen. No se suunnitelma ei toteutunut, mutta onneksi Kela taas tuli apuun ja alkoi maksaa minulle asumistukea ja pientä toimeentulotukeakin näiltä karenssikuukausilta ja niillä on sitten menty rimaa hipoen ja täytyy mennä vielä reilu kuukausi, sillä työttömyyspäivärahaahan maksetaan vasta jälkikäteen, joten vaikka karenssi sinänsä päättyy syyskuun lopulla, niin vielä pitää mennä lokakuu ns. työttömänä, josta sitten takautuvasti tulee korvausta. Ei ole paljon naurattanut eikä ole paljon ruoan terveellisyyteen voinut kiinnittää huomiota ruokakaupassa, mutta leipäjonoissa en vielä ole ollut, vaikka mielessä on kyllä käynyt.

Talous on tiukalla, mutta vaikka saisin tuplapalkan, niin entiseen en enää palaisi, sillä olen nyt kaiken myllerryksen jälkeen vasta oikein kunnolla ymmärtänyt, minkälaiseen jamaan olin itseni päästänyt, kun väksin vaan piti yrittää puskea eteenpäin, koska ei muka ollut muuta vaihtoehtoa! Uutta työpaikkaa hain parin vuoden ajan sekä vanhalta paikkakunnalta, että muualtakin varmaan toista sataa yhteensä, mutta eipä tullut yhtäkään kutsua edes haastatteluun ja vain harvasta edes sitä ”kiitos mutta ei kiitos” vakivastausta. Nyt olen lopettanut työn hakemisen, vaikka toki olen edelleen TE-toimiston listoilla työttömänä työnhakijana. Nyt kerrytän sitä 500 päivää työttömänä, jona aikana tulen täyttämään 62v, mikä taas mahdollistaa sen, että saatan päästä iäkkäänä pitkäaikaistyöttömänä lopulliselle eläkkeelle ensi vuoden lopulla. Tähän on nyt tultu. Mutta kiikkustuolia en ole hankkinut enkä aio hankkia vielä pitkään aikaan.  Kesä on mennyt ”toipuessa” ja itseni pystyyn nostamisessa, mutta nyt alkaa olla aika aloittaa se kolmas elämä. Olen surffaillut netissä ja googlannut ahkerasti ja huomannut, että maailma on edelleen mahdollisuuksia täynnä, vaikka alankin olla pian seniori-iässä ja en enää kelpaa työmarkkinoille. On käynyt mielessä että ok, pitäkää sitten tunkkinne – ei minun elämäni ole siitä kiinni. Maailmassa tekemistä riittää ja onneksi on paljon hyviä järjestöjä, kuten SPR, jotka toivottavat tervetulleeksi myös meikäläisen, jolla vielä on paljon annettavaa sekä yhteiskunnalle että kanssaihmisille.

Olen erittäin kiitollinen tomeralle suojelusenkelilleni, joka on ollut taustalla polkuani silottamassa kaiken aikaa ja olen oikeasti myös kiitollinen vastoinkäymisistä, koska niiden ansiosta olen kasvanut ihmisenä todella paljon ja löytänyt aidon onnellisuuden. Se ei todellakaan tule rahasta tai muusta mammonasta, jota ympärilleen kerää, vaan se tulee pienistä arjen asioista, jotka yleensä eivät edes maksa mitään, kunhan vain oppii ne huomaamaan ja poimimaan talteen. Tähän loppuun haluaisin vielä jakaa Aino Suholan  elämänmakuisen runon joka on ollut itselläni ohjenuorana siitä lähtien, kun vuosia sitten sen jostain löysin. Sen sanoma kolahti välittömästi ja ajattelin: juuri noin haluan mennä eteenpäin !!

Anita

”Tärkeintä elämässä on nöyryys ja intohimo.
Mitä tahansa teetkin,
tee se takapuoli savuten.
Syöksy siihen suorin vartaloin,
kahdella kierteellä,
koska vain siten
lunastat itsekunnioituksesi.
Ja jos kaadut, nouse ylös,
laita heftaa polveen
ja etene taas.
Ja jos kaadut aina vaan,
ajattele, ettei kukaan
kaadu niin komeasti kuin minä.
Niin komeasti
suoraan mahalleen ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne,
jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule elämässään
hupia puuttumaan.”

- Aino Suhola