Jäin eläkkeelle reilu vuosi sitten. Yhtiössä uuden organisaation vuoksi oli edessä yt-neuvottelut. Olin tuolloin muutaman kuukauden lähellä eläkeikää. Kehotin esimiestä ottamaan nimeni listalta pois kertoen päättäneeni jäädä eläkkeelle.  Tietysti olisin voinut jatkaa 65-vuotiaaksi saakka, mutta halusin antaa nuoremmille työmahdollisuuden.  Eläkkeelle lähtöjuhlia ei firmassa pidetty, vain kakkukahvit tarjottiin.

Tipahdin pois työelämästä sanan varsinaisessa merkityksessä. Suuret oli suunnitelmat ja fiilikset, että nyt on aikaa tehdä kaikkea mitä en ole ehtinyt tehdä. Mutta toisin kävi. Mieheni on vielä työelämässä, joten itse menetin viikkorytmini, tuntui etten osannut järjestää aikaani, mitä päivisin tekisin. Mieliala oli jotenkin sekaisin.  Muistan, kun eräs eläkkeellä oleva ystäväni kehotti aikoinaan hankkimaan ystäviä ja pitämään heistä "kiinni", koska työkaverit kaikkoaa ja saattavat jäädä  kokonaan pois elämästäsi, niin jäljelle ei jää ketään, olet yksin.

Noin minulla kävi. Siskoni asuvat kaukana. Yksinäisyys oli ja on hirveää. Yritin osallistua englannin kurssille, käydä lenkillä ja elokuvissa (yksin). Mutta en jaksanut pitkään harrastaa, vaan lopetin englannin kurssin ja olin vaan kotona, laitoin ruokaa, tein rutiinisti kotityöt viimeisillä voimillani. Ei ollut ketään, jolle olisin voinut puhua, lapsilleni esitin virkeää.

Vihdoin menin psykologin (kunnan) puheille ja kävin ratkaisukeskeisessä terapiassa, kun masennus oli ylivoimainen enkä saanut otetta mistään. Tuntui, että elämä on mennyt, lapsuus, nuoruus, työelämä eikä mitään ole tulevaisuudessa jäljellä. Oli pelottavaa ajatella ja todeta kuinka vanha olen. Ikäkriisi iski täydellä laakilla. Mitä minä nyt teen, ei ole mitään annettavaa eikä mitään odotettavaa elämältä. Työt on tehty, elämä eletty, odottaa vaan sen loppumista, eikä mikään edes kiinnostanut. Terapia auttoi minua löytämään nykyisen itseni. Sain otteen elämästä ja positiivisemman asenteen asioihin.

Nyt on asiani paremmin, sain mieluisaa vapaaehtoista työtä kolmena päivänä viikossa. Erilaista kuin olen ennen tehnyt. Olen todennut, että minulla oli ja on vielä "virtaa" annettavana, sen tähden eläkkeelle jääminen oli liian raju muutos. Aikaa oli yhtäkkiä liian paljon enkä tiennyt mitä sillä tekisin. Tuo kuulostaa varmaan hassulta.  Mutta elämä hymyilee taas.

Kirjoitukseni on ehkä surullista luettavaa mutta noinkin voi käydä.

Kukka