Muutama vuosi sitten työeläköidyin masennuksen takia. Siihen en ollut varautunut. Toki tajusin, että pitkä sairausloma voi johtaa eläkkeseen. Mitään tukitoimia ei silloin ollut, että olisin voinut mennä vaikka kuntoutustuelle ja jatkaa töissä mahdollisesti parannuttuani. Sillä nimittäin paranin siitä masennuksesta parin kolmen vuoden kuluttua.  Eläkkeeseen kun en ollut valmentautunut tai orientoitunut, niin jouduin luopumaan jo pitkällä sairauslomalla isommasta asunnosta ja siirryin pienempään. Minulla oli elätettävänä aikuinen poika. Se nakersi tulotasoani.

Työeläkkeellä kuitenkin keksin ruveta opiskelemaan kauan keskeytyksissä olleita yliopisto-opintojani. Valmistuinkin. Sitten opiskelin uutta kieltä. Minulla oli elämä, mutta olin katkera niille, jotka voivat tehdä työelämänsä loppuun asti. Uusi tutkinto ei tuonut työtä, koska valmistuin lamaan.

Uusi tilanne oli taas viime syksynä, kun huomasin, että valitsemani vanhuuseläke alkaa. En ollut muistanut sitä. Luulin, että vasta pari vuotta myöhemmin. No nyt olen siis vanhuuseläkeläinen ja työelämää on turha haikailla, kun ikää on yli 60 vuotta. Olisin mieluusti vielä tehnyt vähän jotakin ja rahan takia se olisi melkein pakkokin, sillä eläkkeeni ei riitä. Toki saan asumistukea. Olen liki köyhyysrajaa. Tälläinen eläkeläisyys ei ole kaksista, mutta saan nukkua aamulla pitkään ja käyn erilaisissa ilmaistapahtumisssa. Minulla on kavereita. Ystäviä? Siitä en tiedä. Sukua on, mutta he asuvat muualla ja joskus heitä pitää käydä tervehtimässä. Ainakin merkkipäivinä.

Eläke vapautti minut työstä. En oikein osaa vielä nauttia vapaudestani, kun olen ollut niin työorientoitunut. Toki tajuan, että nyt minulla on omaa aikaa, eikä tarvitse kiiruhtaa töihin ja takaisin, vaan voin saada sen kaiken ajan omaksi hyödykseni. Raha tai sen puute oikeastaan vain rajoittaa.

Erika