Blogi

Tervetuloa Töölön osaston blogiin! 

*****

22.04.2019
Haastattelimme alkuvuodesta Petra Alijärveä kokemuksistaan kriisiavustustyöstä Suomen Punaisella Ristillä ja sekä eri kriisien keskellä työskentelystä.

Miksi lähdit alun perin mukaan SPR:n toimintaan?

 

Olen ollut aina tosi kiinnostunut maailman menosta. Äitikin aina sanoo, että uutiset on kiinnostanut mua kauheasti. Erityisesti se, mitä maailmassa tapahtuu, vaikka ei meillä ole kotona ikinä puhuttu tyyliin, että “pitää syödä lautanen tyhjäksi, koska maailmalla lapset kärsivät nälänhädästä”. Lasten hätä, mikä usein nostetaan uutisissakin esiin, on koskettanut minua aina hirveästi. Lapset eivät pärjää yksin kriisitilanteissa. Minua kiinnostaa ymmärtää, että miksi ulkomailla tapahtuu sitä mitä tapahtuu ja miten minä voisin auttaa. Mulle auttaminen on ollut aina konkreettista. Laitan toki lippaisiin rahaa, mutta se on mulle liian nopea ja helppo tapa auttaa. Siksi olen aina hakenut toiminnan kautta omaa roolia auttamiseen.

Kun valmistuin sairaanhoitajaksi, erikoistuin akuuttiin sairaanhoitoon. Olen adrenaliinisyöppö ja nautin siitä, että saan haastaa oman osaamiseni. Tykkään myös akuutissa hoidossa tarvittavasta tiimityöstä ja yhteen hiileen puhaltamisen meiningistä. Mulle on luontaista, että olen tilanteessa, jossa mun osaaminen laitetaan äärimmäiseen testiin.

Olisin heti halunnut humanitääriseen apuun, mutta siihen tarvittiin aika paljon työkokemusta, joten hetken kerättyäni työkokemusta lähdin delegaatti-kurssille. Hain neljä vuotta kurssille, ja olin jo luovuttamassa, mutta aina jokin sai mut hakemaan vielä kerran. Ja neljännellä kerralla pääsin kurssille. Samaan aikaan opiskelin kriisiterveydenhuollon maisteritutkintoa, joten se antoi luontevan pohjan lähteä kurssille.

2012 suoritin Impact-kurssin (peruskurssi) ja silloin minulle aukesi mahdollisuudet, joita delegaatilla on. Oli paljon eri tapoja vaikuttaa delegaattina. Kenttäsairaalan pystyttämiseen tarvitaan monia eri rooleja, samoin kuin tavallisen sairaalan toimintaankin. Auttamisen hienous ja se, että pääsee auttamaan sinne, missä apua tarvitaan, ovat suurimpia motivaation lähteitä.

Olet tehnyt paljon työtä kriisialueilla haastavissakin olosuhteissa. Onko sinusta ikinä tuntunut siltä, että olisit liian pieni vaikuttamaan?

 

Voi aina tuntuu siltä! Joskus tulee sellainen fiilis, varsinkin silloin kun oon lähdössä keikalle, niin mietin, että mitä mä kuvittelen pystyväni vaikuttamaan mihinkään. Mutta sitten kun pääsee tekemään sitä työtä, niin tajuaa, että voi auttaa. Etenkin, kun näkee toisen hymyn tai kuuntelee tarinan. Jokainen ihminen, joka on maailmalla hädässä, jokaisen sellaisen ihmisen pahin pelko on se, ettei kukaan kuule tai välitä minun kohtalostani, minun hädästäni. Sen kertominen, että minä välitän ja me välitetään, on hyvin tärkeää autettaville henkilöille. Myös yksi tehtävämme on myös kertoa maailmalle siitä hädästä ja siitä miksi me ollaan auttamassa, ketä me autetaan.

Tiimissä on se voima. Tiimin kanssa on tunne, että yhdessä pystytään auttaa.

Mitkä ovat olleet parhaita onnistumisen tunteita?

Ensimmäinen onnistumisen tunne oli se, että peruskurssilla oli Komitealta ja Liitolta puhumassa edustajia. Liitto siis lähettää työhön rauhan alueille ja Komitea sodan alueille. Aina, kun Komitean edustaja tuli puhumaan, rupesin vähän piirtelemään kukkia vihon reunaan ajatellen, että en ainakaan Komitean kautta lähde delegaatiksi, liian riskiä mulle toimia sota-alueilla. Vähän yli vuosi meni siitä, ja olin valmis ensimmäiselle keikalle, niin tuli pyyntö, että tulisinko Etelä-Sudaniin Komitean keikalle. Siinä vaiheessa mietin, että enhän minä uskalla sinne lähteä. Sitten keskusteltiin asiasta ja siinä meni neljä päivää, niin olin lentokentällä ja mietin, että kyllä ihmisen täytyy olla hullu. Siinä vaiheessa se oman osaamisen ymmärtäminen oli iso onnistumisen tunne ja tietysti se, että oma haave lähteä delegaatiksi toteutui.

Lähdin matkaan yksin ja tapasin lopun tiimin Etelä-Sudanissa. Olin kanadalaisessa tiimissä mukana ja tiimi oli mahtava. Tämä keikka avasi silmäni sen osalta, että kuinka suuri tarve on avulle maailmalla. Onnistumisen tunne tuli, kun saimme kommunikaation toimimaan paikallisen yhteisön kanssa.

Haasteena on se, että jos kulttuurit törmää ja ei löydetä yhteistä säveltä. Välillä tulee myös eteen asioita, joita ei ymmärrä tai jos ymmärtääkin niin ainakin on vaikeaa hyväksyä. Silloin on oma mieli tiukilla. Silloin tekisi mieli sanoa paikallisille, että miten ette ymmärrä tehdä toisin tätä asiaa. Toisaalta, pitää aina muistaa, että olemme vieraina vieraassa kulttuurissa, eikä ole meidän paikkamme moralisoida paikallisia tai muuttaa kulttuuria. Fakta on se, että me käydään siellä ja nähdään pieni hetki paikallisten elämää, mutta paikalliset jäävät sinne, siihen tilanteeseen, kun me lähdemme. Tavoitteena on kuitenkin jättää osaamista ja yhteistyöllä rakennettua toiminnallisuutta jälkeemme.

Toki on paljon myös epäonnistumisen ja surun tunnetta. Esimerkiksi se, että ei meillä kentällä ole teho-osastoa, kapasiteetti on rajallinen ja joutuu tehdä tiukkaa rajausta siitä, ketä voidaan auttaa ja ketä ei. Ja ne päätökset ovat sellaisia, mitä ei Suomessa jouduta miettimään. Suomessa tollaisen päätöksen edessä on jo tehty kaikkemme, kun taas kriisin keskellä joudutaan päättämään ihmisten välillä. On sellaisia asioita, jotka voitaisiin hoitaa Suomessa, mutta tiedetään että täällä me ei niitä voida hoitaa. Ne on tiukkoja rajauksia ja keskustelut käydään yhdessä näissä tilanteissa. Ihmisten hätä on surullista, ajattele, että sulta viedään kaikki, koti, perhe, ystävät, suku. Siinä se suru on niin käsin kosketeltavaa. Mutta on käsittämätöntä, mistä se toivo niillä ihmisillä kumpuaa. Sitä miettii omassa elämässä, kun jotain murehtii, että on edes jotain mistä murehtia.

Kontrastina on se, että samaan aikaan näkee hädän mutta toisaalta myös toivon. Se toivo tulee usein siitä, että se ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi ja on saanut kertoa oman tarinansa. Yksi konkreettinen tapa auttaa onkin kuunnella ja kohdata ihmisten suru, mutta toisaalta myös toivo. Se todella motivoi, kun näkee kuinka toinen saa purettua tarinaansa ja saa siitä pienen helpotuksen.

Tietysti aina yritetään lähteä siitä näkökulmasta, että aistitaan mikä on se asia, jota ihmiset siellä eniten tarvitsevat. Totta kai perussetti aputarvikkeita on aina mukana, mutta alkukartoituksen tekeminen on todella tärkeää. Siinä selviää että mitä tarvitaan, ja ei mennä paikalle huopien kanssa, jos tarvitaan kattiloita.

Vastaanotoilla ja liikkuvissa terveysklinikoissa, joissa olen ollut mukana eri projekteissa, näkyy usein stressi, joka syntyy vaarallisissa tilanteissa. Stressi ei välttämättä näy psyykkisinä vaan välillä fyysisinäkin oireina. Esimerkiksi vastaanotolle voi tulla potilas, joka kärsii vatsakivuista ja unettomuudesta, tietämättään sen johtuvan stressistä. Usein potilaalle on helpotus kuulla, että fyysiset vaivat ovatkin stressioireita ja stressi on normaalia tilanteissa, joita he kokevat.

Mieleen haastattelusta jäi erityisesti Petran vahva usko siihen, että yksilönä voi vaikuttaa. Päädyimme yhdessä ajatukseen, että yksilö ei voi auttaa tarpeeksi (koska kukaan tai mikään taho ei voi) mutta voi antaa pienen avun, voi edes pienesti vaikuttaa asiaan, josta välittää. Siis ei pitäisi antaa sen pienuuden tunteen ottaa valtaa vaan tehdä asian kuin asian eteen se minkä pystyy. Oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, ihmisoikeuksista tai oman lähipuiston siistinä pitämisestä.

Jos inspiroiduit Petran kertomuksesta tai olet kenties jo pidempään pohtinut vapaaehtoiseksi lähtemistä kriisialueille, niin saat lisätietoa esimerkiksi kursseista, tehtävistä ja niiden vaatimuksista täältä: https://www.punainenristi.fi/tule-mukaan/avustustyontekijaksi