Hetken tie on kevyt

Ystävänpäivä. Jokaisella ihmisellä on oma käsitys siitä, mitä sana ”ystävyys” ja mitä ystävänpäivä heille merkitsee. Minulle ystävä on aina ollut tärkeä ja rakas ihminen, jolta olen kysynyt neuvoa niin miesjutuissa kuin ruoanlaittoasioissa ja aina voi luottaa siihen, että toiselta tulee juuri oikeat sanat oikealle hetkelle.

Ystävyys ei ole itsestään selvä asia. Niitä ystävyyssuhteita joita haluaa vaalia pitkään, niin niiden eteen täytyy tehdä töitä. Ystävien välinen yhteys kestää vuodet, pitkät välimatkat ja mielipide-erot. Ystävä on sellainen, jolle voi soittaa keskellä yötä kriisin sattuessa, oli kyse sydänsuruista tai vaikkapa ihan vain puhumisen tarpeesta. Oikeaan ystävyyteen kuuluu myös kyky olla hiljaa, sillä aina ei tarvita sanoja. Joskus riittää vain, että on lähellä. Hiljaisuus saattaa kertoa vaikeista asioista, joita ei pysty vielä sanomaan ääneen. On silti hyvä, että jokaisella ihmisellä olisi edes yksi ystävä, jonka kanssa jakaa arjen ilot ja surut.

Ystävänpäivä merkitsee joillekin ystävien tapaamista, pitkää puhelinsoittoa toiselta puolen maailmaa tai jopa pientä lahjaa, jolla muistetaan ystävää. Ystävyys on kuin parisuhde, joka ei säily itsestään, vaan vaatii työtä. Ystävänpäivää ei tarvitse miettiä mitenkään erikoisesti, mutta olisi hyvä, jos jokainen päivä olisi ystävänpäivä. Ystävänpäivänä viimeistään täytyy soittaa pitkästä aikaa ystävälleen tai käydä kahvilla vaihtamassa kuulumisia.

On ihmisiä, joilla ei sitten ole niitä ystäviä samalla lailla kuin naapurin Kertulla. Silloin pitäisi lähteä pienistä asioista liikkeelle, kuten vaikka erilaisiin tapahtumiin osallistumisesta, jossa voi tutustua uusiin ihmisiin. Töissä ja koulussa voi törmätä mielenkiintoisiin ihmisiin ja pitäisi uskaltaa vain tutustua heihin. Jos tutustuminen ventovieraiden kanssa mietityttää, niin aina voi lähteä katsomaan mitä vapaaehtoisryhmiä omalta paikkakunnalta löytyy ja lähteä sitä kautta etsimään uusia tuttavuuksia.

Minulla on aivan ihana mummoystävä eräässä palvelukodissa. Olen käynyt hänen luonaan toukokuusta lähtien, noin kerran viikossa. Tapaamiset riippuvat omista menoistani ja hänen voinnistaan. Vuodenaikojen vaihtuessa mummo kysyi aina perinteisiä kysymyksiä: "Joko kielot kukkii? Onko puolukat metsässä punaisia? Paljonko ulkona on pakkasta?"

Kielot ovat mummon lempikukkia, joita en kerennyt keräämään siihen aikaan, kun ne vielä kukkivat. Marraskuussa sain aikaiseksi käydä ostamassa hänelle kukkia. Ostin vaaleanpunaisia ruusuja. Laitoimme ruusut yhdessä ikkunalaudalle kunniapaikalle. Hän oli kukista erittäin iloinen. Välillä näinkin pieni asia voi olla päivän paras asia. Ei aina se lahjojen saaminen, vaan antaminen. Ystäväni täytti vuoden alussa 91 vuotta. Olin tehnyt hänelle kotitekoisen syntymäpäiväkortin. Kirjoitin korttiin pari elämän viisautta: muista nauttia elämästä, komenna muita (jos siihen on tarve) ja nauti elämän pienistä hetkistä. Seuraavalla kerralla hän luetteli elämän viisauksia ääneen ja muisteli, mitä olin kirjoittanut korttiin.

Olen tutustunut parhaaseen ystävääni jo varhain lapsena. Äitimme ovat ystäviä keskenään sekä samassa työpaikassa, vanhempani ovat myös kaverini kummeja. Joten kai sitä voi sanoa, että olemme tunteneet aina.

Teini-ikäisinä huomasimme kasvaneemme erillemme harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden suhteen. Olemme huutaneet toisillemme edellisenä iltana ja menneet vihaisina nukkumaan, aamuna herätty kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. On ollut vaikeita aikoja, kun olemme asuneet pitkään eri paikkakunnilla ja välillä useampikin maan raja on erottanut meitä. Koskaan en ole kuitenkaan miettinyt, että luopuisin tästä ystävyydestä mistään hinnasta. Olemme tehneet ystävyytemme eteen töitä, yleensä vaikeammista asioista olemme avautuneet kirjeen muodossa. Onneksi toinen on ollut aina puhelinsoiton päässä, kun on tuntenut tarvetta puhua. Ystävä ymmärtää, auttaa ja tukee. Ystävä ei tuomitse tekoja ja antaa anteeksi toisen virheet.

Elämään kuuluu uusien ystävyyssuhteiden solmimisen lisäksi myös ystävien menetys; joko tiet eroavat hetkeksi tai lopullisesti. Alkukuussa olin hautajaisissa, joissa en tuntenut vainajaa. Ajattelin kotona, että en sitten varmasti itke, miksi itkisin sellaisen henkilön takia, jota en tunne? Kuitenkin kirkkoon päästyäni huomasin ihmisten surulliset ilmeet ja hautajaisten edetessä tajusin kyynelten valuvan poskiani pitkin. Kauniit laulut, hienot muistopuheet ja vahva suru valtasi mieleni. Aluksi yritin piilottaa kyyneleeni, mutta lopulta totesin sen olevan turhaa, sillä kuuluin kuitenkin tähän surevaan ihmisryhmään. Sivullisena ihmisenä oli vaikea katsoa, kuinka kaverit kävivät hyvästelemässä rakkaan ystävänsä viimeistä kertaa. Suru ja surun tunteminen kertovat inhimillisyydestä. Varsinkin kun kyseessä on nuori ihminen, niin se saa miettimään elämän pieniä asioita uudessa näkökulmassa. Entä jos en ole täällä enää ensi vuonna? Entä jos en näe enää ystävääni tämän päivän jälkeen? Olen todennut, että ihmisten pitäisi antaa helpommin toisille anteeksi ja puhua asioista vapaammin. Tunteista pitäisi pystyä puhumaan, varsinkin jos ihminen on sinulle tärkeä eikä vain olettaa, että toinen tietää mitä ajattelet hänestä.

Helmikuun blogin kevennykseksi mainitsen kappaleen, johon voimme ystäviemme kesken samaistua tai omissa ajatuksissamme. Tehosekoittimen laulussa Hetken tie on kevyt lauletaan: ”Kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea. Ei etäisyys ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota, kun hetken vain sut pitää saan ja unohtaa”

Toivotan kaikille oikein hyvää ystävänpäivää, vaikka sitä ei mitenkään erikoisemmin juhlistaisi, niin on hyvä kuitenkin pitää mielessä ne ystävät, joita on. Ystävänpäivän kunniaksi voisi tervehtiä sydämellisesti hymyilen tuntematonta henkilöä, oli se sitten lähikaupan kassahenkilö tai joku henkilö omalla työmatkalla, jonka saattaa nähdä päivittäin. Muistakaa vaalia ystäviä elämässänne, sillä ihminen elää täällä määrätyn ajan ja siitä ajasta meidän jokaisen pitäisi pystyä nauttimaan tärkeiden ihmisten kanssa.

Jenna Pärnänen