Eräs tarina ystävyydestä

Ystävänpäivää vietettiin jälleen tuttuun tapaan 14.2. Punaisen Ristin vapaaehtoiset kautta maan järjestivät lukuisia ystävänpäivän tapahtumia, joiden tarkoituksena oli ilahduttaa kanssaihmisiä sekä tuoda Punaisen Ristin toimintaa tutuksi mahdollisimman monelle. Ystävänpäivän pitäisi olla ilon ja rakkauden täyteinen päivä, mutta joillekin se on valitettavasti päivänä vuoden onnettomin.  Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) alueellisen terveys ja hyvinvointitutkimuksen eli ATH- tutkimustulosten mukaan joka 10 suomalainen aikuinen kokee yksinäisyyttä melko usein tai jatkuvasti.  Yksinäisyyteen johtavat syyt voivat olla mitä moninaisimmat. Syiden etsimisen sijaan olisikin tärkeämpää keskittyä siihen, millä tavoin yksinäisyyttä voitaisiin lievittää.

Tampereen osastossa on järjestetty ystävätoimintaa jo vuodesta 1962 lähtien. Tällä hetkellä Punaisella Ristillä on noin 8000 ystävätoiminnan vapaaehtoista eri puolilla Suomea.  Ystäväkursseja järjestetään säännöllisin väliajoin. Uudet ystävät ovat aina tervetulleita mukaan, sillä ystäviä tarvitaan!

Oma polkuni Punaisen Ristin vapaaehtoisystävänä alkoi lähes 10 vuotta sitten. Tapasin ensimmäisen kerran uuden ystäväni kauppakeskuksessa, mikä olikin erittäin hyvä paikka ”ensi treffeille”, sillä ostoskeskuksen hälinä antoi hyvän suojan kahden ennestään täysin ventovieraan ihmisen kohtaamiselle. Tutustuminen käynnistyi saman tien, mutta ystävystyminen tapahtui hiljalleen ajan kuluessa. Olimme ystäväni kanssa samanikäiset, mutta muulla tavoin olimmekin täysin erilaiset ja erilaisissa elämäntilanteissa. Vuosien saatossa vapaaehtoisystävyys muuttui aidoksi ystävyydeksi, johon kuului niin arkisen elämän ilot kuin surut ja toisinaan myös riidat ja erimielisyydetkin. Mitään ei kuitenkaan ollut, mistä ei olisi pystytty puhumaan ja jota ei olisi saatu selvitettyä.  Ystäväni oli eräs positiivisimmista ihmisistä, joita tiedän. Myös vaikeina aikoina ja sairauden koventaessa otettaan, jaksoi ystäväni uskoa hyvään ja haaveilla tulevasta.

Ystäväni inhosi pelkästään kotona olemista, joten pyrimmekin välttämään sitä mahdollisimman paljon. Kesäisin lenkkeilimme luonnossa, kävimme kesätapahtumissa ja toisinaan myös retkeilimme ympäri Suomea. Talvisin harrastimme kulttuuria käymällä elokuvissa, teattereissa ja museoissa. Ystäväni oli myös himoshoppaaja, joten ostoskeskuksissa kiersimme aina kuin se oli vain mahdollista. 

Ystäväni opetti minulle paljon niin elämästä kuin ihmisyydestäkin. Hänen myötään tajusin, että oikeanalainen elämänasenne on avain hyvän elämän saavuttamiseen. Pitkään kestäneen ystävyytemme aikana kasvoin itse ihmisenä ja opin arvostamaan myös niitä elämän asioita, joita en ehkä aikaisemmin ollut osannut tarpeeksi arvostaa. Tärkeintä ystävyydessämme kuitenkin oli molemminpuolinen ilo ystävyyden olemassa olosta sekä tunne siitä, että on hyväksytty juuri sellaisena kuin on.

Viime vuoden ystävänpäivä oli viimeinen, jona sain ojentaa ystävälleni kortin ja kukkakimpun kiitoksena ystävyydestämme.  Kevättalvella pääsiäisen aikoihin ystäväni menehtyi pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Ystäväni oli monta kertaa aikaisemmin ollut sairautensa vuoksi huonossa kunnossa, vaan aina niistä tilanteista oli kuitenkin selvitty. Nytkin toivoa selviytymisestä oli viimeiseen asti, mutta tällä kertaa voimat eivät enää riittäneetkään elämän jatkumiseen.

Ystäväni muistotilaisuus oli kaunis ja hänen toiveidensa mukainen. Vielä pitkään muistotilaisuuden jälkeenkin oli jotenkin vaikea käsittää, ettei ystäväni enää tulisikaan hymyssä suin kadulla vastaan. Ystävyytemme olisi voinut jatkua vielä vuosia, mutta elämä päätti toisin.  Ystävyydestämme jäi kuitenkin kaunis muisto, joka on liitettävä osaksi elämän kultaista käsikirjaa.

Kirjoittamalla tarinani haluan samalla osoittaa, että myös vapaaehtoisystävyydestä voi syntyä aito ja oikea ystävyys.  Samalla haluan myös tuoda esille sen, miten tärkeää on osoittaa välittämistään lähimmäisilleen juuri tässä ja nyt, sillä kuten eräässä tunnetussa tangossakin todetaan: ” kaikki huomenna voi olla toisin. ”