Nuorisoleirikertomus Norjasta

Matkaraportti Norjan nuorten leiriltä 25. - 29.6.2014

 

Oma matkani leirille alkoi jo edellisenä päivänä, kun matkustin junalla Helsinkiin. Aamulla matka jatkui lentoasemalle, jossa tapasin loput suomalaisesta retkikunnasta. Matka jatkui lentäen Osloon, Oslosta junalla Drammeniin ja sieltä lopulta sukkulabussilla leirintäalueelle. Koko bussimatkan ihailin ikkunasta avautuvia maisemia. Harmittelin jo valmiiksi sitä, että en matkan aikana pääsisi tutustumaan vuonoihin ja kyliin, joiden ohi kuljimme. Muutaman tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Gulsrudin leirintäalueelle ja saimme telttamme pystyyn ensimmäisten joukossa.

 

Leirin noin sata leiriläistä ja ohjaajaa valui hitaasti paikalle päivän mittaan ja teltta toisensa jälkeen nousi pystyyn järven rannalla olevalle nurmikentälle. Leirin kutsussa mainittiin, että paikalle odotettiin kansainvälisiä vieraita. Muiden kanssa jutellessamme totesimme, että kansainväliset vieraat käsittivät lähinnä meidän oman retkikuntamme, kun taas kaikki muut leiriläiset olivat norjalaisia. Itse yllätyin myös siitä, että vaikka leiri oli tarkoitettu 13–30 -vuotiaille, suunnilleen kaikki leiriläiset olivat alle 18-vuotiaita. Tietysti vähän vanhempiakin ihmisiä oli mukana, mutta lähinnä leirin organisaation puolella. Epäilin, että en itse 24-vuotiaana oikein sopisi muiden leiriläisten joukkoon, mutta lopulta ikäeroa ei edes huomannut.

 

Ennen leiriä jokainen leiriläinen oli saanut valita useista leiriohjelmista yhden, johon osallistui. Aiheet koskivat mm. ensiapua, organisaatiota ja johtamista, maahanmuuttoa, sodan sääntöjä ja viestintää. Minä ja Marleena osallistuimme molemmat kansainvälisen työn ohjelmaan. Lähes kaikki opetus oli luentomuotoista ja luennot tietysti pidettiin norjaksi. Välillä saatoin istua luennolla parikin tuntia ymmärtämättä kertaakaan kunnolla, mitä aihe oikeastaan koski. Muut leiriläiset auttoivat omien taitojensa mukaan. Joskus joku käänsi minulle pääpiirteissään, mistä luennossa oli kysymys ja parhaimmillaan koko luento käännettiin sanasta sanaan. Parempi ruotsin kielen osaaminen olisi varmaan helpottanut luentojen ymmärtämistä. Erityisesti kirjoitettu norja on melko lähellä ruotsia, vaikka ääntämisessä onkin eroja. Omista ruotsin oppitunneista oli vain niin kauan, ettei niistä juuri ollut apua. Välillä teimme ohjelman aikana töitä myös ryhmissä. Kerran esimerkiksi suunnittelimme, miten pitäisi varautua kun myrsky ja tulva uhkaisivat pientä kyläyhteisöä. Myös ryhmätöissä kieli osoittautui välillä ongelmaksi, koska nuorimmat leiriläiset eivät juuri puhuneet englantia ja kaikkien ideoiden kääntäminen kielestä toiseen oli hidasta. Parhaiten koko ohjelmasta jäi mieleen yhden paljon eri puolilla maailmaa töitä tehneen delegaatin luento. Syynä ehkä oli osittain se, että yksi leirin ohjaajista tuli kääntämään sen meille ja ymmärsin siksi kaiken mitä puhuttiin, mutta myös aihe oli valtavan kiinnostava. Delegaatti kertoi, millaista heidän työnsä käytännössä on, mitä esimerkiksi pitää itse pakata mukaan ja millaisia tehtäviä heillä käytännössä on kohdemaassa. Keskustelua kuunnellessani mietin, miten hienoa olisi jos voisin joskus itse tehdä samanlaista työtä.

 

Aihepiireihin jaettujen ohjelmakokonaisuuksien lisäksi meillä oli myös koko leirin yhteistä ohjelmaa. Erityisesti iltaohjelmat olivat todella hyviä, vaikka joskus kielimuuri esti niistä nauttimisen täysillä. Leiri-iltoina järjestettiin kaksi konserttia, joiden artistit olivat ilmeisesti yllättävän tunnettuja esiintyjiä. Norjalainen räppäri Katastrofe hurmasi yleisön heti ensimmäisenä iltana. Tyyli ja sanoitukset taisivat olla aika lähellä suomalaista Cheekkiä ja hän taisi olla Norjassa ihan kuuluisa. Toisen konsertin esiintyjä oli suureksi riemuksemme suomalainen poikabändi Satin Circus. Pojat olivat Norjassa niin tunnettuja, että monta nuorta oli halunnut osallistua leirille ihan vain nähdäkseen heidät. Yhtenä iltana saimme nauttia stand up:sta, joka ei tosin vieraalla kielellä oikein auennut. Suosituimmat iltaohjelmat olivat kuitenkin ne, joissa leiriläiset pääsivät itse esiintymään. Talentissa näimme breakdancea, itämaista tanssia, lisää stand upia, upeita lauluesityksiä ja muutaman hieman koomisemman version. Kilpailun voittaja oli säveltänyt ja sanoittanut tunteisiin vetoavan kappaleensa itse, eikä kyyneliltäkään vältytty.

 

Yksi leirin järkyttävimmistä ja ainoista huonoista puolista oli ruoka. Tiesin kyllä, että norjalaiset syövät joka välissä leipää, mutta leirillä leivän määrä meni kyllä liiallisuuksiin. Päivän neljästä ateriasta kolme koostui vaaleasta, kuivasta leivästä, suklaatöhnästä ja muutamasta leikkeleestä. Päivällinen taas oli yhtenä päivänä hampurilainen (kuiva sämpylä ja pihvi), toisena hot dog (kuiva sämpylä ja nakki), sitten pelkkää nakkia, pizzaa ja tortilloja. Suomalaista leiriruokaa tuli ikävä, onneksi olin tuonut mukanani melkoisen varaston suklaata. Viimeisenä päivänä leivän saaminen kurkusta alas oli nälästä huolimatta jo aika vaikeaa.

 

Toinen silmiin pistävä ero suomalaiseen leirikulttuuriin (tai partioleireihin, joihin itse olen tottunut), oli se, kuinka tarkkaan meidän peräämme katsottiin. Leirillä satoi lähes joka päivä, joinain päivinä hyvinkin rankasti. Kun säätiedotus lupasi rankkasadetta, jokainen leiriläinen komennettiin teltoista sisätiloihin. Meidät koottiin yhteen ja meille vakuutettiin, että sateesta huolimatta meillä ei ollut mitään hätää, ettei kenenkään tarvinnut mennä ulos sateeseen tai nukkua märässä teltassa. Ihmeellisintä oli, että rankempien sateiden aikana kukaan leiriläisistä ei saanut käydä ulkona yksin, vaan jos teltasta tarvitsi jotain, mukana piti olla leiriohjaaja saattamassa. Minua järjestely lähinnä hymyilytti, mutta ehkä Punaisen Ristin nuoret eivät usein nuku teltassa ja heidän peräänsä piti siksi katsoa.

 

Vapaa-aikaa leirillä oli valtavan paljon. Sitä kulutettiin pelaamalla lentopalloa ja rantapalloa sekä tietysti muiden leiriläisten kanssa jutellen. Muutamat rohkeimmat uskaltautuivat meidän suomalaisten kanssa aamu-uinnille kylmästä vedestä ja aamu-unisuudesta huolimatta. Punaisen Ristin nuoret olivat avoin, kirjava ja mukava porukka, johon tutustui helposti. Leirin lopussa jopa me osasimme muutaman sanan norjaa. Leiriläisten kanssa jutellessani en voinut olla ihailematta sitä, miten aktiivisia ja omistautuneita he olivat vapaaehtoistyössään. Monet käyttivät huomattavan paljon ajastaan esimerkiksi etsintätoimintaan tai Konfliktin keskellä -roolipelien järjestämiseen. Norjassa Punaisen Ristin nuorten toiminta tuntuu olevan itsenäisempää Suomeen verrattuna. Heillä on oma päättävä elimensä, joka valitsee minkälaisiin projekteihin nuoret ryhtyvät. Vähän ennen leiriä he olivat aloittaneet 1000 toivetta -kampanjan, jonka tarkoitus oli vastustaa ydinvoiman käyttöä.

 

Viimeisen illan päättäjäisbileissä olo oli onnellisen lisäksi myös haikea. Muut leiriläiset tiesivät näkevänsä toisensa taas seuraavana keväänä, mutta me suomalaiset emme ehkä palaa Gulsrudin maisemiin enää koskaan. Senkin jälkeen, kun bileet olivat virallisesti ohi ja musiikki ajat sitten loppunut, jäimme vielä pihalle juttelemaan aamun tunneille asti. Tuntui siltä, että kukaan ei olisi halunnut mennä nukkumaan, koska jokainen tiesi että aamulla olisi väistämättä edessä kotiin lähtö. Leirielämään on niin helppo sopeutua, paljon vaikeampaa on palata leiriltä takaisin arkeen. Vieraan kielenkin keskellä elämiseen tottui nopeasti. Ensimmäisten päivien jälkeen oppi, etten voi ymmärtää kaikkea mitä ympärillä tapahtuu, eikä minun tarvitsekaan. Jos joku kertoo jotain, mitä minun ehdottomasti pitää tietää, joku ympärillä olevista ystävistä todennäköisesti kääntää sen. Aamulla olo tuntui kummalliselta, kun katselin miten teltta toisensa jälkeen katosi nurmikentältä bussin tavaratilaan. Sateinen leiriviikko loppui viimeisen päivän lämpöön ja kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Suomalaisten seurue lähti leiriltä viimeisten joukossa, joten ehdimme hyvästellä kaikki muut leiriläiset ja istua pitkään aurinkoisella pihalla ihmettelemässä, mihin nämä neljä päivää oikein katosivat.

 

Maaria Kuitunen